Kevät on koittanut, ja sen mukana on saapunut myös koiramme karvanlähtöaika. Hämmästyttävän pitkään villapaali on jo pudotellut osasiaan lattialle. Kuvitelkaapa valkoinen, säkäkorkeudeltaan noin 67 senttinen pitkäkarvainen elämänmuoto, joka mieluusti jolkottelee ympäri asuntoa. Asiaa voisi ehkä demonstroida siten, että hankkisi kuutiometrin pumpulia, sitoisi sen löyhästi narulla jotenkin kokoon, ja kulkisi hetken edestakaisin huoneessa pötikkää heilutetellen. Näin kun toimitte, saatatte saada käsityksen siitä, millainen määrä karvaa elikosta lähtee. Sanottakoon, että kämppä on joskus ollut siistimpikin.
Tämä karvanlähtö on kuitenkin tarjonnut myös miellyttäviä elämyksiä. Irtoamista nopeuttaakseni olen harjaillut ja nyppinyt otusta jonnin verran. Tuo nyppiminen on parhaimmillaan vallan mukavaa hommaa. Kun saa irtoamaan suuren yhtenäisen karvatupon, tulee suuri onnistumisen kokemus. Hiukan samantyyppinen fiilis kun maalipintaa repiessä saa irti suuren suikaleen. Addiktoivaa. Joskus irtoamassa olevan karvatupon näkee hieman irtonaisena, ja sen voi vain nyppäistä. Joskus taas on vain kokeiltava: nypittävä varovasti turkkia ja toivottava parasta. Kyllä, olen täydellisen tyytyväinen nykytilanteeseen, ja toivon, ettei tämä karvanlähtö ikinä laantuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti