Ole kaikki mitä voit olla

Mietiskelin tässä, että miten sitä nasevasti voisi sanoa sen, mitä tässä aion sanoa. Sitten jostain mieleni sopukoista tuli otsikossa oleva lause, joka kuulosti tutulta. Googletettuani hetken havaitsin, että kyseessä on näköjään USA:n armeijan vanha slogan, be all you can be. Vaikka yhteys tökkiikin, on tuo mielestäni pirun hyvin laukaistu. 

Toinen, ehkä vielä sopivampi lausahdus tilanteeseen voisi olla "ole mitä olet", mutta se ei kalskahda yhtä komealta ja mahtipontiselta. Tämä kirjoitus näet säestää sitä, että julkistan blogin aiempaa suuremmalle yleisölle, josta joku kenties jopa lukee tätä. Tähän asti lukijoita on tietääkseni ollut melko vähän, vaikka blogilistalla olenkin. Päätöstä seurasi pieni pohdinta. Haluanko jakaa jonkun kanssa nämä lätinäni? Miksi oikeastaan kirjoitan näitä? Heittäisinkö osoitteen vain jollekin, vai näkyvämpää paikkaan? 

Yleensä olen ollut varjoissa heiluva hahmo. En ole noudattanut otsikon ohjetta. En ole elänyt vahvasti, vaikka tavallaan pyrinkin luomaan itsestäni täydellistä hahmoa. En ole myöskään paljastanut itsestäni kovinkaan paljoa ainakaan julkisissa keskusteluissa. Kompromissiratkaisun teen nytkin, sillä joka paikkaan ei tätä julkisteta. Kuitenkin, nyt otan pienen askeleen toiseen suuntaan. Toinen sitaatti: "ihminen, joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee mitään muutakaan."

Reagointi ärsyyntymiseen

Noin 18-vuotiaana tein "taideteoksen", johon leikkelin ja keräsin erilaisia lyhyitä sitaatteja, kuvia ja juttuja, ja yhdistin nuo sitten jonkinlaiseen kaoottiseen muotoon. Teos on mielestäni onnistunut, ja kuvaa hyvin minua ja sielunmaisemaani, ainakin silloista. Kohtuullisen pian eräs melko näkyvä juttu työssä alkoi ärsyttää minua. En kuitenkaan poistanut sitä, vaikka joitain muita juttuja korvasinkin toisella. Otin sellaisen kannan, että itseen ärsyyntyminen on luonnollista, ja teos ei kuvaisi minua, ellei jokin osa siinä ärsyttäisi.

Niin julmetun hyvä kuin tuo perustelu onkin, se on myös melko kalteva pinta. Samalla logiikalla voisin oikeuttaa monta ärsyttävää juttua ja vielä useamman täysin tylsän jutun. Itse asiassa voisin kuitata koko homman sillä, että olen usein aika tylsä tyyppi. Lopputulos olisi se, että teoksessa olisi paljon ärsyttävää ja tylsää kamaa, ja vähemmän hyvää kamaa. Näin ollen teos olisi huonompi. Vai olisiko? Onko parempi kuvata tyylikkäästi hyviä puoliaan, vai realistisesti kuvata kokonaisuutta. Onko totuus liian tärkeä sivuutettavaksi, vai onko parempi keskittyä esittelemään hienouksiaan? Työhaastattelijat valitsisivat jälkimmäisen. En ole koskaan pitänyt siitä pelistä.

Esipuhe varsinaiseen juttuun uhkasi lähteä käsistä, joten jätin sen vähän ilmaan leijumaan. Varsinainen asia oli siis blogini nimi, jota jo aiemmin kirosin. Se on niin sanotusti vitun ärsyttävä. Voisin ottaa tähän samanlaisen näkökulman kuin tuohon taiteiluuni, ja antaa sen olla, mutta en tee sitä tällä kertaa. Ensinnäkään blogini ei kuitenkaan kuvaa minua kokonaisuutena samalla tavalla kuin tuo teos. Toiseksi... ei huvita. 

Täydellistä takinkääntöä ei nähdä. Päädyin ratkaisuun, jossa säilytän blogin nimen, mutta vaihdan osoitteen itseironiaa tavoittelevaan sanaelmaan. Käytän siis vanhaa hyväksi havaittua keinoa, ja haukun itse itseni ennen kuin muut ehtivät. 

Saas nähä koska itse nimikin vaihtuu. Olen havainnut kirjoittavani mieluummin tällaista normaalia pyörittelyäni kuin optimistikamaa. No, ehkä sitä positiivisuutta johonkin ujutetaan. Ja tarkka lukija löytää sitä monesta paikkaa, jos jaksaa etsiä. Yleensä tuskin jaksaa.

Naamateosanalyysi

Lisää vanhojen juttujen pyörtämistä on tapahtunut. Ensin otin irkkigaltsussa yhteisöt käyttöön, ja nyt liityin jopa facebookkiin. Jälkimmäistä oon pitänyt joutavuutena, koska kuulemani jutut siitä ovat olleet pääasiassa typeriä testejä ja muita sovelluksia. Sitten keksin, että sepä voisi olla mainio tapa olla edes jossain yhteydessä jo kaikonneiden real-life-tovereiden kanssa.

Nyt naamiksessa (ihan itte keksin äsken ekstempore!) kaveripyyntöjä lisäillessäni olen havainnut kiintoisia sosiaalisia dilemmoja. Missä menee se raja, kenet pyydän kaverikseni? Jos pyytää vain ne, joiden kanssa oikeasti on kaveerannut ja jutellut paljonkin, jää lista lyhyeksi. Ja selvästikin facebookin kaverilistan pituus on se asia, joka määrittää arvoni maailmassa. :) Toisaalta tuntuisi melkoisen hölmöltä listata kaikki ala-astetutut, joiden kanssa ei ole koskaan puhunut sanaakaan. Riittääkö feisbuuk-kaveruuteen se, että löytää jonkun profiilin ja saa "hei toi on toi" -fiiliksen? Jotkut ehkä vastaisivat tähän kyllä. Toiset kehottaisivat kulkemaan rohkeasti omaa tietään, ja lisäämään vain ne 4½ tyyppiä, jotka oikeasti ovat ystäviä, ja haistattamaan paskat erakoksi arvosteleville.

Itse taidan mennä välimuotolinjalle. Laitetaan nyt vaikka tyypit, jotka on tullut tunnettua jonnin aikaa, ja joiden kanssa on tullut juteltua ja muutenkin on väleissä. Ehkei sitte tarvi jännittää niin paljon sitä, että se random-tuttu tulee sanomaan: "vittuuks mut kaveriksi lisäät, oon aina vihannut sua", ja poistaa listalta. Sekös vasta söisi miestä. =) Olkoonkin niin, että monien kanssa on oltu vuosia puhumatta, niinhän mä oon melkeen kaikkien muidenki maailman ihmisten kanssa. :)

Näin selkeesti korvamerkitty facebook-teksti pitää ehkä julkaista sielläkin. Jos kehtaa. 

Metsään on tullut jo syys / Takaisin sateeseen astelen

Tänään taas satoi. Lähdin kauppaan ja huomasin, että kohtuullisen voimakas tihkusade alkoi. Havaitsin myös, että olin juuri sadepilven ja kirkkaan taivaan välimaastossa, joten koitin parhaani mukaan ajaa sadetta karkuun. Onnistuinkin, mutta myöhemmin kuin ensin ajattelin. Tapahtuma oli perin mukava, vaikka kerronkin sen näin saatanan tylsästi.

Sade on ihan mukava juttu nykyisellään.  Opin pitämään sateesta aika tarkkaan 9,085 vuotta sitten. Ennen olin, uskoakseni normaaliin tapaan, sitä mieltä, että sade on tyhmää. Tuolloin kuitenkin eräs henkilö ilmoitti pitävänsä sateesta, ja kun aloin hiukan pohtia ja testailla, huomasin että minäkin taidan pitää siitä. Koska minä olen tähän oppinut, voitte tekin oppia. Asia on melko pitkälti suhtautumiskysymys. 

Näin myöhemmin olen alkanut analysoida sateestapitämistäni tarkemmin. Sade antaa mahdollisuuden asettua tavallisten kuolevaisten yläpuolelle. On äärimmäisen hienoa kulkea rauhallisesti ja pää pystyssä sateessa, samalla kun muut kyyristelevät ja pinkovat pakoon. Tyynen rauhallinen käyttäytyminen kun muut eivät niin toimi, tuntuu hienolta. Tämä on ehkä osittain vain psykologiaa ja plaseboa. Kuitenkin vain osittain. Samanlainen muut ylittävä itsevarmuus ei onnistu, ellei ulkopuolinen tekijä (sade) laske muita hiukan alaspäin. 

Sade voi aiheuttaa toisenkin hieman samankaltaisen itsekorostavan fiiliksen. Kun varta vasten menee ulos kaatosateella, tulee hieno olo. Sellainen "hei tyhmä poika sä oot sekaisin" -olo. Ainahan sitä tahtoo kuvitella olevansa jotakin erikoista, ja itse olen onnistunut niissä kuvitelmissa muunmuassa tällä tavalla. 

Näin on. Sade saa esiin hienoja mietteitä, se pitää kivaa mökää ja raikastaa ilman. Paitsi joskus alkaa haista madoilta. Ja märät vaatteet on ikävät pitää päällä kauan. Ja maa kastuu. Märkä maa se vasta on perseestä. Ei voi maata ruohikolla tai istua penkillä, ja tassutkin kastuvat. Miksiköhän sukkien kastuminen on tyhmää, mutta paidan ei? 

Keksin kaksi kivaa lainaotsikkoa, enkä tahtonut valita, joten pistin molemmat.

Long time no sea

Otsikkomaiset tarkoitukselliset kirjainvääntelyt ja muut vastaavat ovat hauskoja. Tosin niihin ihastuu usein liikaa. Liikaa ei mielestäni ollut se, kun kehotin rahaa kaipaavaa kanssaeläjääni menemään tomaatille. Todennäköisesti olisi silti ollut liikaa, jos olisin laittanut otsikon muotoon "long time no meri". Tai mikä ehkä vielä parempi, Meri. Näin olisi tullut vielä yksi puolittainen askel lisää. Kuitenkin tuntuisi olevan niin, että yhden muutoksen voi tehdä, ja olla silti ymmärrettävä. Kaksi vaatii yleensä jo korkeampaa älykkyyttä, ja kolmesta eteenpäin mennään sille alueelle, etten aina itsekään myöhemmin muista, että mitä hittoa sitä on taas koitettu horista.

Kuitenkin, kesä oli ja meni. Kesän aikana taas mentiin elämässä eteenpäin, vaikkei mitään tapahtunutkaan. Opin kuitenkin esimerkiksi seuraavat asiat:

- yötyöt ovat mukavia

- kahvimaito kannattaa lämmittää

- siilit ovat hauskoja

Okei, viimeistä en oppinut kesän aikana, mutta kahden kohdan lista olisi ollut liian lyhyt. No, keskimmäisenkin opin jo aiemmin, mutta kesällä harrastin sitä lisää. Ekaa tein oikeasti kesällä.

Oli tarkoituksena jaaritella jotakin tuosta otsikon vihjailemasta kirjoitustauosta, mutta lähdin jo alussa harhailemaan. Ja nyt ei enää huvita.